I don't know you but I have half an hour

Ensimmäisestä koulupäivästä oli jo lähes viikko, ja Lucan kädet olivat aivan täynnä hommia. Hänellä oli tapana kerätä todella monia eri projekteja ja kursseja yhteen syssyyn, mutta tärkein hänen opiskelussaan tietenkin oli musiikki; ja sillä Luca yritti säästää eniten aikaa. Hänen päivänsä viimeinen luento oli loppunut jo kaksi tuntia sitten, mutta tummatukka oli mennyt harjoittelemaan pianonsoittoaan varaamaansa harjoitushuoneeseen, jossa olikin viihtynyt tovin jos toisenkin. Poika tunsi olonsa enemmän tai vähemmän turhautuneeksi, sillä hän oli kovin yrittänyt työstää omaa sävellystään, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Nuotit ja viivastot hyppivät puolityhjällä paperilla kuin häntä pilkaten ja ivaten, mikä sai hänet suorastaan raivon partaalle. Luca-raukan mielenterveyden onneksi tuulinen kävelymatka asuntolaan oli kuitenkin rauhoitellut häntä hieman, vaikka asuntolaan palaaminen ei ollutkaan kaikista mukavin asia. Ei sillä, että hänen huonetoverissaan mitään erityisen kamalaa olisi, itse asiassa toinen vaikutti hyvinkin samankaltaiselta kuin kiharapää itse, mutta silti nuorukainen piti omasta tilastaan ja sen kokonaisesta hallintaoikeudesta. Mutta oman asunnon kinuaminen ei ollut tehnyt vanhempiin vielä vaikutusta ja he olivat täysin vakuuttuneita siitä, että kampuselämä oli Lucan itsensä parhaaksi. Ihan niin kuin he edes tietäisivät runsaasti siitä, mikä oli hänen parhaakseen. Noh, ainakin positiivinen asia oli se, että huonekaveri – Harvey? – ei ollut ainakaan vielä muutamien vaihdettujen sanojen pohjalta osoittanut olevansa täysin perseestä.

Vihreänsävyiset silmät katselivat asuntolan käytäville kiinnitettyjä lappuja tylsistyneenä pitkien silmäripsien lomasta. Jostain kuului kovaäänistä naurunrämäkkää ja asia sai Lucan alitajuntaisesti nopeuttamaan askeliaan kohti huoneistoaan. Hänet oltiin jo kerran puolipakolla väännetty jonnekin juhliin, hän ei halunnut ottaa riskiä tulevansa taas yli-innokkaiden opiskelutovereiden tai tuutorien pommittamaksi. Hän kaivoi mustien farkkujensa taskusta avaimen ja työnsi sen lukkoon, joka naksahti miellyttävästi avautuessaan. Hänen mahassaan oli nälän kovertava tunne, sillä hän ei ollut malttanut syödä kunnolla sitten aamupalan, joten ensimmäiseksi Luca suuntasi pienelle jääkaapille, jonka joku hänen kolmesta huonetoveristaan oli hankkinut ja avokätisesti antanut toisillekin luvan käyttää sitä. Poika ei kuitenkaan halunnut joutua kiitollisuudenvelkaan ja tuntea oloaan suorastaan pummiksi, joka kärkkyi toisten tuomia hyötyjä, joten hän puolestaan päätti täydentää kodinkonevalikoimaa tuomalla mikron ja vedenkeittimen ja antoi muidenkin hyödyntää niitä.

Hän nappasi salaattiannoksensa kylmäkaapista ja päätyi tunkemaan sen alas kurkkuunsa siltä seisomalta. Ainakin se helpotti hänen nälkäänsä toistaiseksi, eikä tunne alkaisi vaivaamaan häntä kesken intensiivisen opiskelun, jota Luca päätti harjoittaa pikimmiten. Hän halusi perehtyä kurssiensa asioihin oikein huolella, jopa etukäteen, jotta olisi mahdollisimman varautunut.

Pian Luca livahti omaan huoneeseensa – tai no, niin omaksi kuin sitä vain pystyi kutsumaan jakaessaan sen jonkun toisen kanssa – ja huokaisi työntäessään paksut kiharansa otsaltaan. Vakavanpuoleinen katse liukui pitkin huonetta ja pysähtyi siistin työpöydän ääressä istuvaan nuorukaiseen. Harvey. Hetken poika seisoi paikallaan, hänen kätensä vieläkin ovennupilla, ennen kuin hän pienieleisesti nyökkäsi tervehdykseksi. Luca käänsi katseensa astellakseen sänkynsä luo ja samalla rikkoi lyhyen katsekontaktin. Reppu heivattiin sängylle huolimattomasti ja seuraavaksi Luca kiskoi harmaan pitkähihaisen päältään, sillä huoneessa oli tarpeeksi lämmin pärjäämään sillä valkoisella lyhythihaisella, joka oli alla. Hän ei ollut varma, pitäisikö Harveylle sanoa jotain. Oliko tuosta outoa vain olla hiljaisuudessa? Luca vain ei ollut kovin hyvä avaamaan kevyttä ystävällistä rupattelua.

Vaikka nukkuminen, terveellinen syöminen ja liikunta olivat erittäin tarpeellisia jaksamisen kannalta ja näin ollen opiskelun kannalta, tuppasivat ne jäämään Lucalta melko vähälle huomiolle, joko tahallisesti tai aivan tahattomasti, mutta kun luentoja oli usein pitkin päivää, ja sen lisäksi täytyi löytää aikaa kaikkien soittimien soittamiselle, opiskelulle ja vapaa-ajan säveltämiselle, oli vaikea mahduttaa rentoutumishetkiä päivään tai edes itsestään huolehtimiselle. Kyllähän poika niitä hetkiä yritti sinne tunkea, mutta silloin ei ollut epätavallista, että epätyytyväisyyden pistävä tunne nalkutti hänen takaraivossaan, ettei hän tehnyt kaikkea voitavaansa ja puristanut itsestään viimeisiäkin mehuja irti. Perfektionismiin taipuvainen nuorukainen ei vain koskaan tuntenut tekevänsä kylliksi. Mutta parhaansa mukaan hän oli yrittänyt jopa lähteä taas juoksulenkeille, sillä uskoi sen auttavan pidemmän päälle keskittymiseenkin. Väsynyt hän kyllä oli, mutta ei suinkaan loppuunpalamispisteessä. Eihän yliopisto alkanut kuin vajaa viikko sitten, olisi täysin naurettavaa olla jo nyt hermoromahduksen partaalla.

Ei kulunut kauaakaan, ennen kuin pöydän ääressä istuva nuorukainen puhui. Tai no, sanoi pari sanaa, mikä ei tippaakaan haitannut Lucaa. Hän ei pitänyt vähäsanaisuutta suinkaan törkeänä, tulihan sitä hänen itsensäkin toisinaan harrastettua, vaikkei kuitenkaan aina. ”You could say so”, vastattiin Harveyn kysymykseen jotakuinkin myöntävästi. Päivä oli ollut uuvuttava ja epäonnistuminen sai vihan nakkelemaan niskojaan Lucan pään sisässä. Vaikka normaalia se oli; eihän kukaan aina onnistunut, oli se silti tummatukasta aina yhtä helvetillistä.

Hän istuutui sängylleen ja kurottautui ottamaan reppunsa alkaakseen kaivelemaan sen sisältöä esille. Koulukirjoja, vihkoja muistiinpanoja varten (hän piti paperille kirjoittamisesta paljon enemmän, kuin läppärille, jos vain mahdollista), penaali, kannettava tietokone ja hänen musta nahkakantinen sävellysvihkonsa. Siihen oltiin kirjailtu hänen nimensä kultaisella, ja vaikka sen design olikin kovin yksinkertainen, Luca piti siitä. Yksinkertaisuudesta ylipäätään. Hän oli saanut sen lahjaksi silloiselta poikaystävältään Davelta, ja oli vasta hiljattain ottanut sen käyttöön kootakseen sävellyksiään samojen kansien väliin. Nuorukainen jäi hetkeksi ajattelemaan Davea ja vaipui ajatuksiinsa. Ei hän toki tuota ikävöinyt, aika oli parantanut haavat ja niin edespäin, mutta välillä Luca pohti, mitä tuolle oikein kuului. Vaikka itsehän hän heidän välinsä oli katkaissut äkkipikaisesti, joten mitäpä sitä märehtimään jäisi.

Pojan pohdinnat saivat loppunsa, kun huonetoveri alkoi puhumaan, tosin hyvinkin neutraalilla ja kiireisellä äänellä; toinen vaikutti olevan syvällä opiskeluissaan. Mitä hän tietenkin arvosti ja kunnioitti. Luca kohotti kulmiaan ja käänsi katseensa toista kohti, vaikka ei saanutkaan vastakatsetta takaisin. ”Hm? Oh, no, it’s alright. I quite enjoy it, in fact.” Hänen äänessään kaikui tavallinen neutraali välinpitämättömyys. Ei musiikki häntä oikeasti haitannut juuri nyt; jos se olisi haitannut, hän olisi kyllä jo ilmaissut sen. Vastauksensa jälkeen Luca vaipui taas sanattomuuteen. Ehkä hän olisi sanonut jotain, kenties kysynyt musiikista, mutta päätti olla tekemättä sitä, sillä toinen selvästi keskittyi opintoihinsa tuossa pöydän äärellä, ja eihän poika itsekään pitänyt siitä, kun ihmiset vittumaisesti keskeyttivät selvän opiskeluajan.

Hetken ajan Harvey vaikutti olevan niin syventyneenä opiskeluunsa, että Luca ajatteli tämän lyhyen keskustelun jo olevan ohi, kunnes huonetoveri päättikin taas päästää ilmoille muutamia sanoja. ”Classical is indeed my thing, but my taste in music varies a lot, so jazz may be alright as well.” Vastaus oli jotakuinkin ympäripyöreä, mutta sillä Luca oikeastaan ajoi takaa sanomaa, että hänellä ei varsinaisesti ollut mitään tiettyjä musiikkigenrejä vastaan. Jos jokin kuulosti hänen korvaansa miellyttävältä, ei poika erityisemmin katsellut mitä genreä se edusti. Vaikka suurin osa hänen musiikkilistoistaan koostuikin rauhallisemmasta, hieman hitaammasta musiikista, eikä esimerkiksi hevi yleensä ollut hänen juttunsa.

”Composer”, kuului lyhyt ja ytimekäs vastaus Harveyn kysymykseen siitä, halusiko Luca olla opettaja vai säveltäjä. Siitä haaveesta poika oli ollut varma jo kauan, ja aikoisi tähdätä kovasti juurikin elokuvamusiikin säveltäjäksi; se olisi nuorukaiselle se unelma, vaikka vanhemmat olivat toivoneet jälkikasvunsa seuraavan heidän merkittävissä jalanjäljissään näyttelijäuralle, mutta sitä Luca ei halunnut, ei sitten lainkaan. ”Preferably I’d want to be a film music composer.”  
Pieni jutustelu ei häntä haitannut, vaikkakin Lucan vastaukset – ainakin äänensävyn puolesta – kuulostivat lievästi ilmaistuna kankeilta. Ei nuorukaista kyllä olisi haitannut hiljaisuudessakaan olla, mutta ehkä se tuntuisi Harveyn mielestä kiusalliselta tai oudolta. Monien mielestä se oli juuri sitä, joten vaikka poika ei varsinainen people pleaser ollut vaan meni oman tahtonsa mukaan, kyllähän hän saattoi toisten elämää helpottaa edes hieman sillä, että aina silloin tällöin sanoisi muutamia sanoja. Ellei kyseinen henkilö ollut joku, josta Luca ei lainkaan pitänyt, sillä silloin häntä ei jaksaisi paskan vertaa kiinnostaa. Mutta ainakin tähän mennessä Harvey vaikutti mukiinmenevältä yksilöltä, joka ei yli-innokkaasti hyppinyt hänen nenälleen tai häirinnyt häntä, vaan piti jutustelun hyvän maun rajoissa.

Pian huonetoverin puhelin soi ja tuo livahti ulos huoneesta kera pahoittelevan virneen. Luca vastasi eleeseen värähtämättömällä neutraalilla ilmeellä ja käänsi katseensa takaisin kohti vihkoaan. Helvetti, hän oli jumissa viimeisimmän projektinsa kanssa, ja sen tuijottaminen vain alkoi polttelemaan nuoren käämejä. Hän kuuli Harveyn äänen oleskelutilasta vaimeana, sillä ovi oli raollaan. Kuulosti siltä, että joku yritti houkutella tuota jonnekin, mutta ei Luca asiaa vaivautunut sen enempiä pohtimaan, vaan keskitti ajatuksensa muihin asioihin siksi aikaa, kunnes Harvey taas palasi huoneeseen.

”Another party? No thanks”, Luca päätyi toteamaan Harvey kysyttyä, oliko hän menossa niihin bileisiin, joita ilmeisesti oltiin hypetetty ja odotettu kuin kuuta nousevaa. Toisen kasvoilla näytti puolestaan olevan pohdiskeleva ilme, ja siitä tummatukka päätteli Harveyn olevan hieman kahden vaiheilla, olisiko menossa juhliin vai ei. Omasta puolestaan Luca osasi jo sanoa varmaksi, että ei olisi astumassa jalallansakaan juhliin. Juuri viime viikonloppuna hän oli yksissä ollut, puoliväkisin raahattuna, ja vaikka niissä ei loppujen lopuksi niin tavattoman kauheaa ollutkaan (varsinkin, kun Luca ei kauaa paikalla ollut), ei hän ajatellut palaavansa bileskeneen hetkeen. Jos lainkaan. ”Are you going?”

Pian puheenaihe siirtyi pois juhlista, sillä Harvey näytti bonganneen Lucan musiikkivihkon. ”Depends how you view ’exciting’.” Toteamus oli taas hieman ympäripyöreä, mutta nuorimies päätti hieman tarkentaa. ”I have tried to compose something out of my comfort zone, something more playful and upbeat, but I am stuck. It’s not really coming along.”