|
I don't know you but I have half an hour
|
Dec 10, 2018 12:59:35 GMT 2
Viimeisin muokkaus: Dec 10, 2018 15:08:29 GMT 2 | junpun
Kirjoittanut junpun Dec 10, 2018 12:59:35 GMT 2
TUESDAY 28TH OF AUGUST 2018
STARRING LUCA & HARVEY Avain kääntyi lukossa, ovi liukui äänettömästi auki tuttuun näkymään. Gilletten asuntolan huoneistot olivat olleet aikamoinen muutos aiempaan elämäntyyliin, mutta se ei lakiopiskelijaa haitannut sitten ollenkaan. Loma oli loppunut ja opiskelu alkanut viime viikolla. Taas yksi luento oli takana, päivän viimeinen. Mutta se ei suinkaan tarkoittanut loppua päivän opinnoille. Harvey sulki huoneensa oven perässään, riisuen takkinsa ja ripustaen sen vaatekaappiin. Mies levitti tarvittavat välineet työpöydälle ja vilkaisi puhelintaan, ennen kuin aloittaisi opiskelun. Yksi hänen tutuistaan, Alec, oli lähettänyt viestiä. Don’t forget that there’s a party tonight! You’re coming, right? Oh my god answer your phone dude Dx. Harvey huokaisi. Ei hän kesken luennon voinut alkaa puhelintaan tarkistamaan. Kikkaratukka vastasi miettivänsä asiaa, ja jätti puhelimensa sängylle, ettei se häiritsisi hänen keskittymistään.
Sinisten silmien pistävä katse pyyhki tilaa arvioivasti tuuheiden kulmien alta. Huoneen vastakkaisella puolella sijaitseva sänky oli tyhjä, eikä Harvey jäänyt puntaroimaan, miksi. Hän tiesi nimen ja vuosikurssin, sekä mitä hänen huonetoverinsa opiskeli. Sen verran he olivat ehtineet sanoja vaihtamaan, mutta yksi asia oli onneksi varma. Molemmat välittivät opiskelusta, ja juuri sitä valkeaan kauluspaitaan ja tummiin housuihin pukeutunut Harvey nyt harjoitti. Hihat käärittynä, taustalla soi Godfather -elokuvan theme. Klassinen musiikki auttoi häntä keskittymään. Tänään miehen oli luettava 207 sivua tekstiä, joista 157 hän oli jo ehtinyt lukea luentojen välissä. Paksu kirja oli täynnä alleviivauksia ja merkintöjä törkeän siistillä käsialalla. Aina kahdenkymmenen sivun jälkeen Harvey pysähtyi kirjoittamaan vihkoonsa tiivistelmän juuri lukemastaan, vaikean aiheen kohdalla hän teki miellekarttoja ja taulukoita.
Harvey istui pienen, puhtaan työpöydän ääressä. Sen oikeassa nurkassa oli rivi tasaisesti aseteltuja kyniä ja kolme käyttämätöntä kumia pinossa, kaksi teroitinta sen varalta, että toiseen jäisi lyijynpala kiinni. Vasemmalle reunalle mies oli jättänyt mustan kalenterinsa, auki tälle päivälle. Siinä oli suuntaa antava aikataulu kaikelle sille, mitä hänen tänään tulisi ehtiä tehdä. Kädessä koreilevan kellon viisarit liikkuivat nopeaa tahtia, jättäen hitaat jälkeensä. Noin vartin päästä alkaisi tauko, jolloin nuori ehtisi syödä. Harvey ei kyennyt aloittamaan päiväänsä ilman ylös kirjoitettua suunnitelmaa, se vain pilasi koko tunnelman ja jätti Harveyn hämmentyneeksi ja toimettomaksi. Järjestys oli tärkeää, niin mies yritti jankuttaa ystävilleen, jotka aina välillä vaativat vinkkejä hyviin arvosanoihin. Täysin unohtaen oppimisen todellisen merkityksen. Tietenkin, arvosanat olivat tärkeitä ja täydet pisteet olivat aina hyödyllisiä, kun yritti tehdä vaikutuksen. Mutta loppujen lopuksi tärkeintä oli ymmärtää oppimansa asia ja osata soveltaa sitä tulevaisuudessa. Oli turhaa keskittyä vain yhteen päivään ja unohtaa sen jälkeen kaikki luettu. Jos Harvey aikoi äitinsä veroiseksi, ei laiskottelu missään muodossa ollut sallittua. Ja saatuaan viimein työn voisi Harvey tehdä juuri sitä, mitä halusi: pitää huolta siitä, että rikolliset saisivat pisimmän mahdollisimman tuomion.
Mies pysähtyi hetkeksi pyörittelemään kättään ranteen valittaessa kivusta, ja hipaisi niskaansa ilmeensä synkentyen, ennen kuin oven takaa kuului suhinaa. Kas, Luca oli palaamassa. Jostain syystä nimi, ja kasvotkin, tuntuivat kaukaisesti tutuilta. Harvey ei vain ollut ottanut asiaa puheeksi, vielä. Oli vaikea olla kääntämättä katsetta avautuvan oven suuntaan.
|
|
|
I don't know you but I have half an hour
|
Dec 10, 2018 17:41:04 GMT 2
Kirjoittanut classicdarkness Dec 10, 2018 17:41:04 GMT 2
Ensimmäisestä koulupäivästä oli jo lähes viikko, ja Lucan kädet olivat aivan täynnä hommia. Hänellä oli tapana kerätä todella monia eri projekteja ja kursseja yhteen syssyyn, mutta tärkein hänen opiskelussaan tietenkin oli musiikki; ja sillä Luca yritti säästää eniten aikaa. Hänen päivänsä viimeinen luento oli loppunut jo kaksi tuntia sitten, mutta tummatukka oli mennyt harjoittelemaan pianonsoittoaan varaamaansa harjoitushuoneeseen, jossa olikin viihtynyt tovin jos toisenkin. Poika tunsi olonsa enemmän tai vähemmän turhautuneeksi, sillä hän oli kovin yrittänyt työstää omaa sävellystään, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Nuotit ja viivastot hyppivät puolityhjällä paperilla kuin häntä pilkaten ja ivaten, mikä sai hänet suorastaan raivon partaalle. Luca-raukan mielenterveyden onneksi tuulinen kävelymatka asuntolaan oli kuitenkin rauhoitellut häntä hieman, vaikka asuntolaan palaaminen ei ollutkaan kaikista mukavin asia. Ei sillä, että hänen huonetoverissaan mitään erityisen kamalaa olisi, itse asiassa toinen vaikutti hyvinkin samankaltaiselta kuin kiharapää itse, mutta silti nuorukainen piti omasta tilastaan ja sen kokonaisesta hallintaoikeudesta. Mutta oman asunnon kinuaminen ei ollut tehnyt vanhempiin vielä vaikutusta ja he olivat täysin vakuuttuneita siitä, että kampuselämä oli Lucan itsensä parhaaksi. Ihan niin kuin he edes tietäisivät runsaasti siitä, mikä oli hänen parhaakseen. Noh, ainakin positiivinen asia oli se, että huonekaveri – Harvey? – ei ollut ainakaan vielä muutamien vaihdettujen sanojen pohjalta osoittanut olevansa täysin perseestä.
Vihreänsävyiset silmät katselivat asuntolan käytäville kiinnitettyjä lappuja tylsistyneenä pitkien silmäripsien lomasta. Jostain kuului kovaäänistä naurunrämäkkää ja asia sai Lucan alitajuntaisesti nopeuttamaan askeliaan kohti huoneistoaan. Hänet oltiin jo kerran puolipakolla väännetty jonnekin juhliin, hän ei halunnut ottaa riskiä tulevansa taas yli-innokkaiden opiskelutovereiden tai tuutorien pommittamaksi. Hän kaivoi mustien farkkujensa taskusta avaimen ja työnsi sen lukkoon, joka naksahti miellyttävästi avautuessaan. Hänen mahassaan oli nälän kovertava tunne, sillä hän ei ollut malttanut syödä kunnolla sitten aamupalan, joten ensimmäiseksi Luca suuntasi pienelle jääkaapille, jonka joku hänen kolmesta huonetoveristaan oli hankkinut ja avokätisesti antanut toisillekin luvan käyttää sitä. Poika ei kuitenkaan halunnut joutua kiitollisuudenvelkaan ja tuntea oloaan suorastaan pummiksi, joka kärkkyi toisten tuomia hyötyjä, joten hän puolestaan päätti täydentää kodinkonevalikoimaa tuomalla mikron ja vedenkeittimen ja antoi muidenkin hyödyntää niitä.
Hän nappasi salaattiannoksensa kylmäkaapista ja päätyi tunkemaan sen alas kurkkuunsa siltä seisomalta. Ainakin se helpotti hänen nälkäänsä toistaiseksi, eikä tunne alkaisi vaivaamaan häntä kesken intensiivisen opiskelun, jota Luca päätti harjoittaa pikimmiten. Hän halusi perehtyä kurssiensa asioihin oikein huolella, jopa etukäteen, jotta olisi mahdollisimman varautunut.
Pian Luca livahti omaan huoneeseensa – tai no, niin omaksi kuin sitä vain pystyi kutsumaan jakaessaan sen jonkun toisen kanssa – ja huokaisi työntäessään paksut kiharansa otsaltaan. Vakavanpuoleinen katse liukui pitkin huonetta ja pysähtyi siistin työpöydän ääressä istuvaan nuorukaiseen. Harvey. Hetken poika seisoi paikallaan, hänen kätensä vieläkin ovennupilla, ennen kuin hän pienieleisesti nyökkäsi tervehdykseksi. Luca käänsi katseensa astellakseen sänkynsä luo ja samalla rikkoi lyhyen katsekontaktin. Reppu heivattiin sängylle huolimattomasti ja seuraavaksi Luca kiskoi harmaan pitkähihaisen päältään, sillä huoneessa oli tarpeeksi lämmin pärjäämään sillä valkoisella lyhythihaisella, joka oli alla. Hän ei ollut varma, pitäisikö Harveylle sanoa jotain. Oliko tuosta outoa vain olla hiljaisuudessa? Luca vain ei ollut kovin hyvä avaamaan kevyttä ystävällistä rupattelua.
|
|
|
I don't know you but I have half an hour
|
Dec 10, 2018 18:54:57 GMT 2
Viimeisin muokkaus: Dec 10, 2018 18:56:47 GMT 2 | junpun
Kirjoittanut junpun Dec 10, 2018 18:54:57 GMT 2
Yhtä hiljaa ja narahtelematta kuin aiemminkin aukesi ovi, sulkeutui sisääntulijan perässä syvän huokauksen säestämänä. Hmm? Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Luca näytti siltä, ettei ollut nukkunut aikoihin. Harvey vain huomasi tällaiset asiat helposti, ehkä siksi, että koki itsekin välillä uupumusta. Ainakin hän oletti kyseessä olevan väsymys. Siniset silmät porautuivat vihreisiin, katseesta oli vaikea lukea minkäänlaista tunnetta, ehkä enintään pohdintaa. Kasvot olivat etäisesti tutut, menneisyydestä, ehkä?
Harvey nyökkäsi takaisin tervehdykseksi, kääntyen takaisin pöytänsä ääreen. ”Tiring day, I assume?” Yksinkertaiset, lyhyet sanat vyöryivät vain aavistuksen raoillaan olevilta huulilta ilmeisen luonnollisesti, olihan Harvey tottunut keskustelemaan eikä hänellä ollut vaikeuksia tehdä sitä edes nyt, kun samaan aikaan kynä sauhusi paperin pinnalla kirjaten ylös loput muistiinpanoista. Keskittyminen pysyi täysin kirjassa, silti hän onnistui muodostamaan kysymyksen, vaikka mikään sydäntä lämmittävä puheenavaus se ei ollutkaan. Kuulemma hän tapasi olla liian törkeä opiskellessaan, ehkä tämä oli jonkinlainen kokeilu, ehkä sitä voisi käyttää niihin natisijoihin, jotka tahtoivat huomiota. Lyhyitä kysymyksiä, jotka osoittivat kiinnostusta, mutta eivät erityisesti vaatineet vastauksen kuuntelemista ja antoivat rauhan jatkaa työskentelyä. Ainakin teoria oli kokeilun arvoinen. Sitä paitsi, ehkä jos hän sattuisi kerrankin olemaan "vapaalla" kämppäkaverinsa kanssa samaan aikaan, ei häntä haittaisi yrittää tutustua. Juuri nyt mielessä pyörivät kuitenkin toimivalta ja sun muut.
Hetken päästä käsi pysähtyi kuin seinään, Harvey kurtisti kulmiaan tajutessaan jotain. ”Just tell me if the music bothers you. Or if you’d like to listen to something else for that matter.” Musiikki oli onnistunut istuttamaan itsensä jonnekin taka-alalle ääneksi, jonka Harvey oletti olevan normaali. Heti Lucan asteltua sisään ei ollut tullut mieleen, että ehkä toista ylimääräinen ääni häiritsi. Sekoitti nuotit tulevan muusikon päässä tai jotain. Heti asiansa neutraalilla ja kiireisellä äänensävyllä sanottuaan jatkoi Harvey opiskeluaan tällä kertaa jättäen kätensä lepäämään kirjan sivulle, hän ehtisi lukea vielä yhden kappaleen.
|
|
|
I don't know you but I have half an hour
|
Dec 10, 2018 19:42:32 GMT 2
Kirjoittanut classicdarkness Dec 10, 2018 19:42:32 GMT 2
Vaikka nukkuminen, terveellinen syöminen ja liikunta olivat erittäin tarpeellisia jaksamisen kannalta ja näin ollen opiskelun kannalta, tuppasivat ne jäämään Lucalta melko vähälle huomiolle, joko tahallisesti tai aivan tahattomasti, mutta kun luentoja oli usein pitkin päivää, ja sen lisäksi täytyi löytää aikaa kaikkien soittimien soittamiselle, opiskelulle ja vapaa-ajan säveltämiselle, oli vaikea mahduttaa rentoutumishetkiä päivään tai edes itsestään huolehtimiselle. Kyllähän poika niitä hetkiä yritti sinne tunkea, mutta silloin ei ollut epätavallista, että epätyytyväisyyden pistävä tunne nalkutti hänen takaraivossaan, ettei hän tehnyt kaikkea voitavaansa ja puristanut itsestään viimeisiäkin mehuja irti. Perfektionismiin taipuvainen nuorukainen ei vain koskaan tuntenut tekevänsä kylliksi. Mutta parhaansa mukaan hän oli yrittänyt jopa lähteä taas juoksulenkeille, sillä uskoi sen auttavan pidemmän päälle keskittymiseenkin. Väsynyt hän kyllä oli, mutta ei suinkaan loppuunpalamispisteessä. Eihän yliopisto alkanut kuin vajaa viikko sitten, olisi täysin naurettavaa olla jo nyt hermoromahduksen partaalla.
Ei kulunut kauaakaan, ennen kuin pöydän ääressä istuva nuorukainen puhui. Tai no, sanoi pari sanaa, mikä ei tippaakaan haitannut Lucaa. Hän ei pitänyt vähäsanaisuutta suinkaan törkeänä, tulihan sitä hänen itsensäkin toisinaan harrastettua, vaikkei kuitenkaan aina. ”You could say so”, vastattiin Harveyn kysymykseen jotakuinkin myöntävästi. Päivä oli ollut uuvuttava ja epäonnistuminen sai vihan nakkelemaan niskojaan Lucan pään sisässä. Vaikka normaalia se oli; eihän kukaan aina onnistunut, oli se silti tummatukasta aina yhtä helvetillistä.
Hän istuutui sängylleen ja kurottautui ottamaan reppunsa alkaakseen kaivelemaan sen sisältöä esille. Koulukirjoja, vihkoja muistiinpanoja varten (hän piti paperille kirjoittamisesta paljon enemmän, kuin läppärille, jos vain mahdollista), penaali, kannettava tietokone ja hänen musta nahkakantinen sävellysvihkonsa. Siihen oltiin kirjailtu hänen nimensä kultaisella, ja vaikka sen design olikin kovin yksinkertainen, Luca piti siitä. Yksinkertaisuudesta ylipäätään. Hän oli saanut sen lahjaksi silloiselta poikaystävältään Davelta, ja oli vasta hiljattain ottanut sen käyttöön kootakseen sävellyksiään samojen kansien väliin. Nuorukainen jäi hetkeksi ajattelemaan Davea ja vaipui ajatuksiinsa. Ei hän toki tuota ikävöinyt, aika oli parantanut haavat ja niin edespäin, mutta välillä Luca pohti, mitä tuolle oikein kuului. Vaikka itsehän hän heidän välinsä oli katkaissut äkkipikaisesti, joten mitäpä sitä märehtimään jäisi.
Pojan pohdinnat saivat loppunsa, kun huonetoveri alkoi puhumaan, tosin hyvinkin neutraalilla ja kiireisellä äänellä; toinen vaikutti olevan syvällä opiskeluissaan. Mitä hän tietenkin arvosti ja kunnioitti. Luca kohotti kulmiaan ja käänsi katseensa toista kohti, vaikka ei saanutkaan vastakatsetta takaisin. ”Hm? Oh, no, it’s alright. I quite enjoy it, in fact.” Hänen äänessään kaikui tavallinen neutraali välinpitämättömyys. Ei musiikki häntä oikeasti haitannut juuri nyt; jos se olisi haitannut, hän olisi kyllä jo ilmaissut sen. Vastauksensa jälkeen Luca vaipui taas sanattomuuteen. Ehkä hän olisi sanonut jotain, kenties kysynyt musiikista, mutta päätti olla tekemättä sitä, sillä toinen selvästi keskittyi opintoihinsa tuossa pöydän äärellä, ja eihän poika itsekään pitänyt siitä, kun ihmiset vittumaisesti keskeyttivät selvän opiskeluajan.
|
|
|
I don't know you but I have half an hour
|
Dec 11, 2018 23:19:36 GMT 2
Kirjoittanut junpun Dec 11, 2018 23:19:36 GMT 2
Huonetoverin ääni kuului selän takaa, saaden sillä hetkellä ainoastaan nyökkäyksen reaktioksi. Kului hetki hiljaisuudessa, Harvey oli liian syventynyt kirjaansa vastatakseen, vaikka kuulikin ruskeatukan sanat ihan selvästi. Mutta hetken hiljaisuuden jälkeen keskeytti sängyllä makaavan puhelimen hälytys opinnot. Harvey sulki kirjan kiinni unohtamatta jättää tummanpunaista kirjanmerkkiä väliin, ja harppoi sängyn äärelle keskeyttääkseen herätyksen, joka merkitsi tauon alkua. Hymynpoikanen kävi miehenalun kasvoilla, hän vilkaisi puhelimen näytöstä ylös Lucaan. ”Mmm…so classical is your thing. What about jazz? You thinking about becoming a composer or a teacher?” Luca ei näyttänyt vielä aloittaneen omia vapaa-ajan opintojaan, joten Harvey kehtasi rauhassa edes yrittää jutustelua. Kokeilla jäätä kepillä, ehkä muutaman sanan vaihtaminen auttaisi virkistämään muistia eikä miehen enää tarvitsisi tuskissaan puntaroida, mistä muisti huonetoverinsa. Ja jokin hänessä oli aina innokkaana yrittämässä solmia ystävyyttä ainakin silloin, kun hän ei ollut opiskelemassa. Sillä yhdessäelo olisi paljon miellyttävämpää, jos opintojen väliset hetket eivät olleet täynnä hyytävää hiljaisuutta.
Harmaa älypuhelimensa hälytti taas, tällä kertaa soiton merkiksi. Kikkaratukka heitti pahoittelevan virneen Lucan suuntaan ja painoi vihreää luuria. ”Who’s this?” Hän kysyi, sillä puhelimen näytöllä oli näkynyt vain numero. Harvey livahti yhteistiloihin jättäen oven aavistuksen raolleen. ”What do you mean who is this? This is Jessica! We met at a party last week, remember? Oh and speaking of parties, are you coming today?” Nainen kälätti innostuneella, kovalla äänellä. Taustalla kuului hälinää, selvästi Jessica kavereineen olivat jo aloittaneet juhlat omin nokkineen. Jessica…se brunette? Tai ehkä blondi? Ugh. ”Yeah I remember. Listen, I’m not sure I can come yet. Stuff to do you see. But if I do come, you’ll definitely spot me in the crowd.” Enemmänkin ennustus, kuin lupaus. Sillä yleensä naisilla oli tapana löytää juuri se yksi mies satojen joukosta, jonka käsikynkkään he ripustautuivat koko loppuillaksi irrottamatta. Välillä se oli...epämiellyttävää. Jessica ei selvästikään ollut tyytyväinen Harveyn epäinnokkaaseen äänensävyyn ja vinkaisi. ”Pleeeeeeeease I miss you!!” Harvey ei vastannut heti, mutta saattoi jo tuntea pienimmänkin kiinnostuksen liekin lopahtavan. Jos hän päättäisikin mennä juhliin, aikoisi hän vältellä tätä Jessicaa parhaansa mukaan. ”Maybe. Stay safe, ’kay?” Puhelun loputtua Harvey harppoi jääkaapille, otti sieltä proteiinijuoman ja palasi huoneeseensa, huokaisten itsekin. ”Seems like everyone is hyped up about tonights party. You going?” Jotenkin mies arveli, että vastaus oli ei, mutta kysyä kannatti. Hän itse oli vielä täysin päättämätön, minkä kyllä näki pohtivalta ilmeeltä.
Harvey ravisti voimakkaasti pulloa, ennen kuin kiersi korkin auki ja kulautti juomaa kurkkuunsa. Sitten hänen katseensa onnistui löytämään tiensä Lucan sängyllä oleviin tavaroihin, erityisesti musiikkivihkoon, jota kohti hän nyökkäsi. ”Working on anything exciting lately?”
|
|
|
I don't know you but I have half an hour
|
Dec 16, 2018 16:11:38 GMT 2
Kirjoittanut classicdarkness Dec 16, 2018 16:11:38 GMT 2
Hetken ajan Harvey vaikutti olevan niin syventyneenä opiskeluunsa, että Luca ajatteli tämän lyhyen keskustelun jo olevan ohi, kunnes huonetoveri päättikin taas päästää ilmoille muutamia sanoja. ”Classical is indeed my thing, but my taste in music varies a lot, so jazz may be alright as well.” Vastaus oli jotakuinkin ympäripyöreä, mutta sillä Luca oikeastaan ajoi takaa sanomaa, että hänellä ei varsinaisesti ollut mitään tiettyjä musiikkigenrejä vastaan. Jos jokin kuulosti hänen korvaansa miellyttävältä, ei poika erityisemmin katsellut mitä genreä se edusti. Vaikka suurin osa hänen musiikkilistoistaan koostuikin rauhallisemmasta, hieman hitaammasta musiikista, eikä esimerkiksi hevi yleensä ollut hänen juttunsa.
”Composer”, kuului lyhyt ja ytimekäs vastaus Harveyn kysymykseen siitä, halusiko Luca olla opettaja vai säveltäjä. Siitä haaveesta poika oli ollut varma jo kauan, ja aikoisi tähdätä kovasti juurikin elokuvamusiikin säveltäjäksi; se olisi nuorukaiselle se unelma, vaikka vanhemmat olivat toivoneet jälkikasvunsa seuraavan heidän merkittävissä jalanjäljissään näyttelijäuralle, mutta sitä Luca ei halunnut, ei sitten lainkaan. ”Preferably I’d want to be a film music composer.” Pieni jutustelu ei häntä haitannut, vaikkakin Lucan vastaukset – ainakin äänensävyn puolesta – kuulostivat lievästi ilmaistuna kankeilta. Ei nuorukaista kyllä olisi haitannut hiljaisuudessakaan olla, mutta ehkä se tuntuisi Harveyn mielestä kiusalliselta tai oudolta. Monien mielestä se oli juuri sitä, joten vaikka poika ei varsinainen people pleaser ollut vaan meni oman tahtonsa mukaan, kyllähän hän saattoi toisten elämää helpottaa edes hieman sillä, että aina silloin tällöin sanoisi muutamia sanoja. Ellei kyseinen henkilö ollut joku, josta Luca ei lainkaan pitänyt, sillä silloin häntä ei jaksaisi paskan vertaa kiinnostaa. Mutta ainakin tähän mennessä Harvey vaikutti mukiinmenevältä yksilöltä, joka ei yli-innokkaasti hyppinyt hänen nenälleen tai häirinnyt häntä, vaan piti jutustelun hyvän maun rajoissa.
Pian huonetoverin puhelin soi ja tuo livahti ulos huoneesta kera pahoittelevan virneen. Luca vastasi eleeseen värähtämättömällä neutraalilla ilmeellä ja käänsi katseensa takaisin kohti vihkoaan. Helvetti, hän oli jumissa viimeisimmän projektinsa kanssa, ja sen tuijottaminen vain alkoi polttelemaan nuoren käämejä. Hän kuuli Harveyn äänen oleskelutilasta vaimeana, sillä ovi oli raollaan. Kuulosti siltä, että joku yritti houkutella tuota jonnekin, mutta ei Luca asiaa vaivautunut sen enempiä pohtimaan, vaan keskitti ajatuksensa muihin asioihin siksi aikaa, kunnes Harvey taas palasi huoneeseen.
”Another party? No thanks”, Luca päätyi toteamaan Harvey kysyttyä, oliko hän menossa niihin bileisiin, joita ilmeisesti oltiin hypetetty ja odotettu kuin kuuta nousevaa. Toisen kasvoilla näytti puolestaan olevan pohdiskeleva ilme, ja siitä tummatukka päätteli Harveyn olevan hieman kahden vaiheilla, olisiko menossa juhliin vai ei. Omasta puolestaan Luca osasi jo sanoa varmaksi, että ei olisi astumassa jalallansakaan juhliin. Juuri viime viikonloppuna hän oli yksissä ollut, puoliväkisin raahattuna, ja vaikka niissä ei loppujen lopuksi niin tavattoman kauheaa ollutkaan (varsinkin, kun Luca ei kauaa paikalla ollut), ei hän ajatellut palaavansa bileskeneen hetkeen. Jos lainkaan. ”Are you going?”
Pian puheenaihe siirtyi pois juhlista, sillä Harvey näytti bonganneen Lucan musiikkivihkon. ”Depends how you view ’exciting’.” Toteamus oli taas hieman ympäripyöreä, mutta nuorimies päätti hieman tarkentaa. ”I have tried to compose something out of my comfort zone, something more playful and upbeat, but I am stuck. It’s not really coming along.”
|
|
|
I don't know you but I have half an hour
|
Dec 19, 2018 21:16:39 GMT 2
Viimeisin muokkaus: Dec 19, 2018 21:17:48 GMT 2 | junpun
Kirjoittanut junpun Dec 19, 2018 21:16:39 GMT 2
Vai että elokuvamusiikin säveltäjä. Lainetukka hymähti pienesti, kuten tavallista vain toista suupieltään kohottaen. ”Cool. Music is really one of the best parts about movies. Brings everything to life." Hänellä oli siitä oman käden kokemusta. Jokaiseen elokuvaan löysivät ohjaajat juuri ne sopivat kappaleet, jotka kuvasivat hahmojen tunteita vahvistaakseen ilmeiden efektiä. Ugh. Musiikki ja elokuvat toivat hetkeksi mieleen musikaalissa esiintymisen ja ne naurettavat puvut, joita näytteilijöiden oli pitänyt pukea päälle.
Harvey heitti pienellä ranteen liikkeellä tyhjän juomapullon sänkynsä sivulla olevaan pieneen roskakoriin ja levittäytyi makaamaan kyljelleen. Lakanoille, jotka olivat tylsän harmaan valkeita. ”Mhhh…probably. I do enough ghosting when I’m studying so I guess it’s good to show up on my free time and hang out with my mates. And it’s mostly fun. Even if I’m trying to avoid someone.” Kaiken järjen mukaan hän ehtisi opiskella ja käydä bileissä, olihan Harvey jo aiemmin varannut molempiin tarpeeksi aikaa. Kaiken varalta. ”You don’t like big crowds, then?” Kulmaa kohotettiin. Itsestään selvää, ehkä, mutta ehkä Luca päätyisi myös paljastamaan syyn. Niin kauan kun tauko jatkui ja Lucalla ei ollut mitään vastailua, edes kuivaa sellaista vastaan, ei Harveyllä ollut aikomustakaan lopettaa.
Viimein Harvey tuntui iskeneen kultasuoneen, onnistui ainakin kysymään asiasta, johon Luca vastasi muutenkin kuin epämääräisesti. Tietenkin, kukapa ei haluaisi puhua intohimostaan. Harvey kurtisti mietteliäänä kulmiaan nojaten päätään käteensä. ”Upbeat? Maybe you should come to the party. Or do something else that’s distracting and new. I mean, whenever I was having a writer’s block – I wanted to be a writer when a was a kid so I decided to write one book before focusing on my career- anyway, I found walking away helpful. You know, experiencing something new and exciting so I forgot about writing and then boom, my motivation was back.” Harvey selitti ja ehdotti. Kaikkien kohdallahan tämä ei toiminut, mutta kannatti sitä yrittää. Ainakaan tyhjän sivun tuijottaminen ei koskaan ollut auttanut häntä eteenpäin, turhauttanut vaan ja se aiheuttanut lisää stressiä. ”Not to twist your arm or anything.” Eihän Harvey toki tahtonut vaikuttaa tunkeilevalta ehdotellessaan tapoja herätellä uinahtanutta inspiraatiota. Hän vain innostui puhumaan asiasta. ”Have you come up with anything at all?”
|
|
|
I don't know you but I have half an hour
|
Dec 27, 2018 0:38:21 GMT 2
Kirjoittanut classicdarkness Dec 27, 2018 0:38:21 GMT 2
Luca luuli hetken, että Harvey alkaisi ivalliseksi hänen kerrottuaan elokuvamusiikkitavoitteestaan, mutta yllättäen tuon reaktio oli positiivinen. Ehkä poika vain odotti aina jotain negatiivisia reaktioita niin kovasti, että oli jo valmiiksi asettautumassa puolustautumiskannalle. ”Exactly”, todettiin lyhyesti ja ytimekkäästi – eipä siihen muita selityksiä tarvinnut. Vaikka musiikki oli elokuvien taka-alalla ja kaikki eivät aina edes kiinnittäneet siihen huomiota, ilman sitä olisi kovin tyhjää. Musiikki loi niin valtavan paljon eri ulottuvuuksia ja efektejä, että se oli kuitenkin erittäin tärkeä osa produktioita. Hän kuunteli nuorukaisen selostusta nyökäten aina välillä, vaikkei voinutkaan sanoa samaistuvansa erityisemmin. Harvey vaikutti sellaiselta tyypiltä, jolla oli useita kavereita ja he pitivät yhdessä hauskaa, eikä Lucalla sitä vastaan mitään ollut, kunhan Harvey pitäisi mölyävät älykääpiöt kaukana heidän huoneistosta.
”No, can’t say I do”, Luca vastasi aavistuksen kuivasti, kun Harvey arveli, ettei hän tainnut pitää suurista väkijoukoista. Poika ei ryhtynyt avaamaan syytä sille, miksi näin oli, sillä ei kokenut sitä erityisen tarpeelliseksi. Se johtui osittain hänen ahdistuksestaan, mikä toisinaan sai hänen olonsa erityisen epämukavaksi suurissa joukoissa ja tuntui, kuin sydän hakkaisi ulos rinnasta ja oli vaikea hengittää; mutta osittain myös siitä, että Luca ei vain muutenkaan pitänyt isoista joukoista. Liikaa mölyä, ei pystynyt keskittymään, ja hän ei kuvailisi itseään tarpeeksi sosiaaliseksi nauttiakseen moisista tilanteista.
Intohimostaan Luca puhui hieman avoimemmin ja enemmän, sillä se oli jotenkin helpompaa. Totta kai sekin jollain tapaa henkilökohtaista oli, mutta aivan eri tavalla kuin hänen ahdistuksensa tai sosiaalisuuden puute. Harveyn ehdotukselle juhliin tulemisesta tuhahdettiin ja pudistettiin päätä. Noh, eivät edelliset juhlat olleet kamalat, mutta ei häntä silti saisi raahattua toisiin ainakaan näin pian. Muuten huonetoverin ehdotukset kuitenkin kuulostivat järkeenkäyviltä ja siltä, että ne saattaisivat toimia. Tummatukka ei ollut seikkailunhaluinen tai spontaani, joten jotain erikoista tekemistä, mihin hän suostuisi, oli vaikea keksiä. Exciting? Hell, Luca ajatteli itsekseen ja kurtisti kulmiaan miettiväisenä. Hänellä raksutti tämän asian suhteen täysin tyhjää. ”I can’t really come up with anything exciting to do”, poika totesi ja kohautti olkiaan välinpitämättömästi. “But thanks for the advice. Makes sense.”
Seuraavan kysymyksen jälkeen hän siirtyi hetkeksi katsomaan säälittävää aloitusrimpsua sävellysvihossaan. Oli siinä jotain, mutta ei todellakaan tarpeeksi. Saati edes mitään hyvää. ”A bit of something. But that something sucks.” Hän totesi ja ääneensä kohosi vivahdus ärtyneisyyttä. ”Take a look if you want.” Luca ojensi vihkoa kohti Harveyta, jos tuo sattuisikin haluta katsoa sitä säälittävää, totaalisen surkeaa aloituspätkää. ”But it’s a fuckin’ disaster.” Hetken Luca oli hiljaa, kunnes päätti vuorostaan kysyä toiselta kysymyksen. "You wrote a book?"
|
|